Kotikenttäetu

Nyt sattuu olemaan niin, että Pori täyttää tänä vuonna 450 vuotta. Siitä on seurauksena kaikenlaista hössötystä näillä nurkilla pitkin vuotta. Koska minulla ei ole vuosisataisia siteitä tähän saviseen, entiseen merenpohjaan, enkä ole kuunnellut jo äidinmaitoa latkiessani, kuinka lehtokurppa kurnuttaa ruovikossa Kokemäenjoen suistossa, on minulla hiukan vaikeuksia päästä juhlatunnelmaan. Mutta yritän kovasti, sillä minun opetettavakseni on suotu luokallinen näitä savesta siinneitä, geeniperimältään aitoja porilaislapsia, oikein mukavia sellaisia.

Tänä juhlavuonna meidänkin koulumme haluaa tietysti antaa oman panoksensa kotikaupungin juhlistamiseen. Koko koulu marssii esiin porilaisen kauppakeskuksen käytävälle pystytettävässä näyttelyssä. Opettajien tehtävänä on ollut miettiä omalle luokalleen Poriin sopiva teema, jonka pohjalta oppilaat sitten valmistavat näyttelyyn töitä. No, sehän on helppoa. Monella luokalla teema löytyy kuin itsestään. On historiaa, geologiaa, kasvi- ja eläinoppia, maantietoa yms. Ja kaikestahan sovittiin jo vuosi sitten ja syksylläkin siitä puhuttiin ja joka toisessa opettajainkokouksessa muistutettiin ja välillä jo vähän kovemmalla äänelläkin.

Mutta jotenkin se aika vaan kului, ja maantiedon jaksokin jo meni, ja yhä on luokkani näyttelytyöt tekemättä. No, tänään sitten havahduin, että enää ei lykkääminen onnistu. Poria on perskules vieköön juhlittava! Sitten tässä illansuussa suunnistin kirjastoon ja päätin ( taas kerran), että otetaanpas oikein kunnon kakkupala (tämäkin taas kerran); meidän luokkamme teema olkoon se vetisin osa Poria eli juuri se kurpparuovikko ( siis Kokemäenjoen suisto) ja meri vielä kaupan päälle.Tämä kaikki näin maantieteelliseltä kannalta tarkasteltuna. Sisämaasta kotoisin olevalle on näissä suisto- ja merimaisemissa riittänyt jatkuvasti ihmettelemistä ja ihailemista.
Huomenna aloitetaan, ja määräaikaan mennessä lapseni ovat tehtävänsä hoitaneet, hehän ovat porilaisia!