Kaukomaan prinssi

Kyllä huomaa, että on kevättä ilmassa. Aamulla kouluun lähtiessä on jo täysin valoisaa. Aamurunoa lausuttaessa lasten päät kääntyvät luokassa ikkunoita kohti, kun auringon profiili kuvastuu taivaanrantaan. Nytkö se on ohi se pimeys ja lumeton ankeus. Tässäkö se oli se Porin talvi, jota ei oikeastaan ollutkaan. Kyllä nyt on kevät, sillä nuoret varsani, ne sorjat tyttökultani ovat täysin seonneet! Luokassa ne poukkaavat ympäriinsä supattelemassa ja tirskumassa. Vähän väliä on jonkun vuoro punastua. Ja mikä kiire sinne välitunnille nyt on, kun koko talven on saanut tätä neitilaumaa melkein kädestä pitäen taluttaa ulos.
Jaahas, onhan se opettajakin joskus ollut samassa iässä ja pian se huomaa, mistä on kyse. Kuudenteen luokkaan on tullut vieraileva tähti , poika, oikea kaukomaiden ruskeasilmäinen prinssi! Kerta kaikkiaan ihana tapaus, ja kun se viipyy koulussamme vain viikon, liittyy tähän sydämiä hykerryttävään asiaan jo alusta pitäen sopivasti kaihoa. Kyllä on jo opettajankin sydämessä kaihoa, kun tämä nyt loppuisi. No, vielä kaksi päivää ja sitten rauha. Mutta taitaa se mennä ensi viikostakin pari päivää ennen kuin jälkipelit on puitu. Ja mitenkähän mahtaa mennä huominen Kalevala-juhla esitys, kun se prinssikin on katsomassa....

Vaihtoehto A

Nyt se on todistettu, että speda (steinerope) on maailman yksinäisin puurtaja! Kukaan ei ilmoittautunut näytelmäni salaiseksi viimeisen kappaleen haltijaksi. Joten otetaanpas tietokone kauniiseen käteen ja aletaan vetää näytelmään loppua, joka taitaa mahtua kolmeen sivuun kadonneiden kymmenen sivun sijaan. Mutta eihän tässä hätää, jakso on vasta kuukauden päästä ja kestää vielä kauan ennenkuin olemme lukuharjoituksissa päässeet niin pitkälle, että loppu häämöttää ja silloinhan vastaan tulevatkin open kirjoittamat upouudet sivut! Meiltähän ei konstit lopu, sanoi jo edesmennyt isänikin, olen samaa mieltä.

Lomaviikko

Täällä viikolla koulun ovet pysyvät kiinni. Kevätlukukausi on jo niin pitkällä, että nyt pitäisi viikko suksilla sujutellen kerätä lisää voimia loppulukukaudeksi. Pitäisi niin, vaan ei ole lunta, vieläkään. Mutta aurinko paistaa ja selkeästi näyttää valoisammalta.

Vaikka on loma, steinerkoulun opettaja ei lomaile kuin osittain. Näytelmäjakso lähenee ja valmis teksti pitäisi pian olla jaossa. Hain sopivaa näytelmää pitkään. Ja lopulta löysin sen lähempää kuin ikinä olisin uskonut, nimittäin opettajien kahvihuoneen pöydän alta! Kahvia hörppiessäni silmäni osui laatikkoon, johon kaikki kouluun kerääntyneet näytelmäkäsikirjoitukset oli kasattu. No, kuinka se siellä pöydän alla oli, on jo toinen juttu, johon emme voi nyt keskittyä.

Joka tapauksessa laatikosta löytyi H.C.Anderssenin näytelmä Villit joutsenet, jossa on jumalattomasti rooleja eli juuri minun 26 -päiselle laumalleni sopiva. Innostuin siis kovasti. Näytelmä on esitetty koulussamme 13 vuotta sitten, joten sopiva aikakin oli jo kulunut edellisestä kerrasta. Hienoa, nyt se on tässä, ajattelin. Silmäilin näytelmän pikapikaa läpi ja annoin sen sitten eurytmianopelle, sillä muutamat kohdat voisi sovittaa eurytmisesti esitettävästi. Seuraavana päivänä erytmianopettaja tuli sanomaan minulle, että näytelmästähän puuttuu loppupuolelta 10 sivua. Viimeinen sivu on kyllä paikallaan mutta sitä edeltävät 10. Mylläsin pöydänalus laatikon ympäri, mutta sivuja ei löytynyt. Soitin Näytelmäkirjailijaliittoon, josko sieltä saisi uuden. Ei ole kuulemma ollut enää vuosiin.

No niin, minulla on tai olisi luokalleni sopiva näytelmä, mutta sen ainoasta kappaleesta puuttuu kymmenen viimeistä sivua. Niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana. Mitä siis tehdä? Vaihtoehto a) opettaja kirjoittaa itse lopun omasta päästään ( käyttäen hyväksi alkuperäistä tarinaa) b) joku tämän sivun lukijoista muistaa, että meidän koulullahan on tämä näytelmä tai mahdollisesti tietää jonkun, joka voisi tietää jonkun jne. Kysäiskääpä, sillä luokkani odottaa valmista tavaraa heti loman jälkeen. Enkä herran tähden jaksa enää ruveta etsimään uutta!

Pipa

Opettajan suurin onni on väijyä pipoa sisällä käyttäviä poikaoppilaita.

Jo aamusella opettaja valmistautuu kyttäämään. Hän tuntee mielihyvää nypätessään aamutunnilla nukkuvain teinien päästä mustat porilaisen jääkiekkojoukkueen tunnuksella varustetut villapäähineet. Vastustusta ei vielä synny.

Ruokailussa onkin jo tiukempaa. Kalasoppa maistuu pipo päässä paremmalta. Pipon nyhtäminen päästä aiheuttaa vastustelua, lieviä karjahduksia ja pipon piilottelua.

Iltapäivätunnilla hoppari pukeutuu yhä pipoon. Luokassa on kuuma, patteri homottaa täysillä. Käsken riisumaan pipon. Oppilas riisuu paitansa.

Seuraavana päivänä lähden kouluun karvalakki päässäni. En ota karvalakkia pois koko päivänä. Opettajainhuoneessa kukaan ei uskalla kysyä lakista, oppilaiden kyselyihin en vastaa. Karvalakissa tulee jonkin verran lämmin, mutta pidän sitkeästi lakin päässäni.

Loman tarpeessa? Tarina on fiktiota ja perustuu vain löyhästi todenkaltaisiin tapahtumiin.

Luokallinen kullanmuruja

Minulla on käynyt mainio tuuri, sillä minulla on luokallinen oikeita kullanmuruja oppilaina. Ja viidennellä luokalla he ovat ehdottomasti parhaimmillaan. Viides on lapsuuden kulta-aika, ja todellakin, joka päivä sen voi kokea. Tämän ikäiset osaavat jo paljon ja ovat valmiita kaikkeen. Minun tarvitsee vain antaa aihe ja pistää raamit paikalleen, ja heti alkaa tapahtua. Näin kävi myös Pori-näyttelytöiden kanssa. Lapset ottivat asian välittömästi omakseen. Työt näyttävät valmistuvan ennätysajassa.

Nyt käyskentelevät hevoset vetisellä rantaniityllä, teltta on pystytetty Siikarannan sorakolle, hämärtyvässä illassa onkija heittää vapansa Kokemäenjokeen, tyrskyt lyövät Kallon rantakallioihin, merikotka nousee siivilleen sinisenä hohtavan meren ylle, Yyterin hietikolla kukkii rantavehnä ja lempeät aallot huuhtelevat uimareita ja paljon muuta. Istun luokassa korkella tuolillani ja melkein kyyneleet silmissä katselen sitä intoa ja antaumusta, jolla lasten kotiseuturakkaus avautuu kuviksi.

Ensi viikolla kuvat saavat kumppanikseen runoja, joiden luulen pulppuavan yhtä esteettömästi.
Tätä menoa opettajakin pääsee vielä juhlatunnelmaan ja alkaa toivoa, että olisi sittenkin syntynyt perusporilaiseksi ja saanut Ässä-lippiksen 1-vuotispäivälahjaksi.

Kotikenttäetu

Nyt sattuu olemaan niin, että Pori täyttää tänä vuonna 450 vuotta. Siitä on seurauksena kaikenlaista hössötystä näillä nurkilla pitkin vuotta. Koska minulla ei ole vuosisataisia siteitä tähän saviseen, entiseen merenpohjaan, enkä ole kuunnellut jo äidinmaitoa latkiessani, kuinka lehtokurppa kurnuttaa ruovikossa Kokemäenjoen suistossa, on minulla hiukan vaikeuksia päästä juhlatunnelmaan. Mutta yritän kovasti, sillä minun opetettavakseni on suotu luokallinen näitä savesta siinneitä, geeniperimältään aitoja porilaislapsia, oikein mukavia sellaisia.

Tänä juhlavuonna meidänkin koulumme haluaa tietysti antaa oman panoksensa kotikaupungin juhlistamiseen. Koko koulu marssii esiin porilaisen kauppakeskuksen käytävälle pystytettävässä näyttelyssä. Opettajien tehtävänä on ollut miettiä omalle luokalleen Poriin sopiva teema, jonka pohjalta oppilaat sitten valmistavat näyttelyyn töitä. No, sehän on helppoa. Monella luokalla teema löytyy kuin itsestään. On historiaa, geologiaa, kasvi- ja eläinoppia, maantietoa yms. Ja kaikestahan sovittiin jo vuosi sitten ja syksylläkin siitä puhuttiin ja joka toisessa opettajainkokouksessa muistutettiin ja välillä jo vähän kovemmalla äänelläkin.

Mutta jotenkin se aika vaan kului, ja maantiedon jaksokin jo meni, ja yhä on luokkani näyttelytyöt tekemättä. No, tänään sitten havahduin, että enää ei lykkääminen onnistu. Poria on perskules vieköön juhlittava! Sitten tässä illansuussa suunnistin kirjastoon ja päätin ( taas kerran), että otetaanpas oikein kunnon kakkupala (tämäkin taas kerran); meidän luokkamme teema olkoon se vetisin osa Poria eli juuri se kurpparuovikko ( siis Kokemäenjoen suisto) ja meri vielä kaupan päälle.Tämä kaikki näin maantieteelliseltä kannalta tarkasteltuna. Sisämaasta kotoisin olevalle on näissä suisto- ja merimaisemissa riittänyt jatkuvasti ihmettelemistä ja ihailemista.
Huomenna aloitetaan, ja määräaikaan mennessä lapseni ovat tehtävänsä hoitaneet, hehän ovat porilaisia!

Draamaa ja rokotuksia

Tämä lauantaiaamu alkoi rankalla jumppatunnilla! Se oli tarpeen pään tyhjentämiseksi viime viikon ryvettymisistä. Viikon koettelemukset alkoivat jo maanantaina vanhempainillassa, jossa rauhallinen keskustelu sai yllättäviä käänteitä. Illan päättyessä lähdin pahoilla mielin kotiin. Vanhempainilta poiki soppaa syötäväksi koko viikolle. Mutta tämähän on meidän arkea ja siihen me olemme tottuneet, vai olemmeko? Vaikka kuinka yrittäisi ajatella, että näitä draamoja tulee ja menee, aina ne jossakin määrin saavat tasapainon järkkymään. Vuosien myötä luulee tottuvansa ja osaavansa asettaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Päivällä siihen pystyinkin, mutta kylläpä vain kieriskelin monta yötä ajatusten velloessa unettomassa päässä. Paha mieli tuntuu pahalta, ei siihen järki auta.

Luokassamme ovat käynnissä terveystarkastukset. Aina kaksi oppilasta lähtee kerralla aamuntunnin loppuminuuteilla terveydenhoitajan vastaanotolle. Tämä tarkoittaa sitä, että ne kaksi istuvat kuin tulisilla hiilillä koko tunnin, hihittelevät hermostuneina ja kykenevät vain vaivoin keskittymään yhtään mihinkään. Ja ne, jotka ovat jo käyneet tarkastuksessa, kertaavat ja vertaavat kokemuksiaan ja jakelevat auliisti neuvoja lähtijöille. Tunti keskeytyy vähän väliä, kun keskustelu kiihtyy äänekkääksi väittelyksi esim. siitä, miten pituusmittaukset tulevat vaikuttamaan vaikkapa liikuntatuntien jonojärjestykseen tai sattuuko verikokeen ottaminen. Opettaja on ihan out kuvioista, kun hän ei ole käynyt vastaavassa tarkastuksessa just tällä terkkarilla, eikä näin ollen ymmärrä mitään. Kyllä vertaistuki on tässäkin valttia!

Rokotusten, verikokeiden, pituus- ja painomittausten lomassa olemme kaikesta huolimatta päässeet historian jakson loppuun. Ehdimme kuin ehdimmekin käydä kaikki suunnitellut asiat läpi, mutta Kreikan historialle on suotava oma jaksonsa maaliskuussa.


,